Vatikaanin uusi asiakirja on monogamisen avioliiton ylistys
Juho Sankamo
Avioliitossa kahdesta tuli yksi - me
Una caro -asiakirjan johdannossa korostetaan, että avioliitossa miehestä ja naisesta tulee “me”. Johdannossa todetaan, että avioliitto tarkoittaa kahden ihmisen “jaettua elämää, taisteluita ja toivoja, yhteisiä tarinoita, joita vain puolisot tuntevat. Tämä sanonta ilmaisee sisäistä päätöstä: halua kuulua toiselle ja kulkea elämänmatka yhdessä.” Kuten paavi Franciscus on sanonut: ”Puolisoiden tulisi muodostaa ensimmäinen monikko, ‘me’. He seisovat toistensa edessä ‘minä’ ja ‘sinä’, mutta maailman edessä – myös lastensa – edessä ‘me’.”
Una Caro korostaa, että avioparit ovat avioliitossaan yksi. Heillä on syvä ykseys, joka on toiset poissulkevaa. Dokumentissa lainataan mm. Dietrich von Hildebrandia: ”Avioliitto on ihmiselämän syvin ja intiimein yhteys.”
Miehen ja naisen yhteen liittyminen
Dokumentissa käydään laajasti läpi Raamatun kertomuksia avioliitosta. Una Caro korostaa, mitä yhteen liittyminen tarkoittaa luomiskertomuksessa. ”Sentähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy (dāḇaq) vaimoonsa niin, että he tulevat yhdeksi lihaksi.” (Gen. 2:24.) Tuo hepreankielinen sana, dāḇaq, liittyä yhteen, ilmaisee hyvin tämän syvän ykseyden tarpeen – niin voimakkaan fyysisen ja sisäisen kiintymyksen, että tuota samaa verbiä käytetään myös Psalmissa kun kuvataan mystistä yhteyttä Jumalaan: ”Sinua minun sieluni kaipaa ja sinuun se takertuu (dāḇaq)” (Ps. 63:9; vrt. 1 Kor. 6:16–17).
Paavi Franciscus tiivistää asian näin: ”Verbi ‘liittyä’ hebraikielisessä alkutekstissä ilmaisee tiivistä sopusointua, fyysistä ja sisäistä yhteenkuuluvuutta, niin että sitä käytetään myös kuvaamaan yhteyttä Jumalaan: ‘Sinua minun sieluni kaipaa ja sinuun se takertuu’ (Ps. 63:9), rukoilija laulaa. Näin avioliiton ykseyttä ei kuvata ainoastaan seksuaalisessa ja ruumiillisessa ulottuvuudessa, vaan myös tahdonalaisena rakkauden lahjana. Tämän ykseyden hedelmä on ‘yksi liha’, sekä fyysisessä syleilyssä että kahden sydämen ja kahden elämän yhdistymisessä – ja ehkä myös siinä lapsessa, joka syntyy heidän liitostaan ja kantaa sisällään, sekä geneettisesti että hengellisesti, näiden kahden ‘lihaa’” (Una Caro 14.)
Avioliitto on ikoni Kristuksen ja hänen kirkkonsa rakkaudesta ja liitosta
Una Caro sisältää todella syvällistä raamatullista teologiaa monogamisen avioliiton merkityksestä. Una Caro korostaa, että monogaminen avioliitto on VT:ssa usein ikoni ja vertauskuva Jumalan ja hänen kansansa rikkomattomasta liitosta. Tässä valossa aviorikos ja uskottomuus vertautuu epäjumalanpalvelukseen. Dokumentissa lainataan paavi Benedictus XVI:n sanoja: “Avioliitto, joka perustuu yksinomaiseen ja lopulliseen rakkauteen, on Jumalan ja hänen kansansa välisen suhteen ikoni, ja päinvastoin: Jumalan tapa rakastaa tulee inhimillisen rakkauden mitaksi’.” (Una Caro 24.)
Apostoli Paavali kutsuu avioliittoa “suureksi salaisuudeksi” (mysterion megá), joka on käännetty latinaksi sanalla sacramentum. Tämä käännös – jonka pyhä Hieronimus tekee Vulgatassa – on mahdollistanut sen, että kirkon traditio on voinut lukea paavalilaisen lauseen avioliiton sakramentaalisuuden selkeänä julistuksena. (Una Caro 30.)
Una Caro korostaa, että inhimillinen avioliitto on ikoni, joka kuvaa Kristuksen ja hänen kirkkonsa liittoa ja yhteyttä. Kaksi puolisoa “ovat merkki, joka viittaa syleilyyn, jossa Kristus liittää Kirkon itseensä. Kristityt puolisot todistavat siis maailmassa ei vain inhimillisestä siteestä – eros ja agape – vaan he ovat myös elävä ”ikoni” pyhästä ja transsendentista liitosta, nimittäin liitosta Kristuksen ja kristittyjen yhteisön välillä.”
Aviollinen ykseys edellyttää aviollista uskollisuutta
Una Caro käy läpi kirkon historiaa, ja lainaa useita kirkkoisiä. Pyhä Augustinus korosti aviopuolisoiden ykseyttä, ja näki, että tämä tarkoitti keskinäistä uskollisuutta: ”Uskollisuus edellyttää, ettei ole sukupuolisuhteita kenenkään muun miehen tai naisen kanssa.” Augustinus ihaili avioliittoa, jossa mies ja nainen kulkevat elämän matkan yhdessä ”rinta rinnan”, ja katsovat samaan päämäärään. (Una Caro 36.)
Tertullianuksen ylistys avioliitolle on hyvin tunnettu: ”Miten voisin kuvata sen avioliiton onnellisuutta, jonka kirkko yhdistää […]. Millainen ies on kahden uskovan, jotka ovat yhdistyneet yhteen toivoon, yhteen kuuliaisuuteen, yhteen palveluun! He ovat molemmat veljiä ja palvelevat yhdessä; ei ole minkäänlaista jakautumista hengen eikä ruumiin tasolla. Päinvastoin, he ovat todellakin kaksi yhdessä lihassa, ja missä liha on yksi, siellä myös henki on yksi.” (Una Caro 37.)
Una Caro huomauttaa, että latinalainen kirkko korostaa erityisesti avioliiton juridisia puolia. “Niiden pohjalta on syntynyt kaunis näkemys, että juuri puolisot itse ovat sakramentin jakajia. Heidän suostumuksensa synnyttää ainutlaatuisen ja eksklusiivisen avioliiton – objektiivisen todellisuuden, joka edeltää mitä tahansa kokemusta tai tunnetta, myös hengellistä.” (Una Caro 39.)
Itäiset kirkkoisät ja itäiset kirkot painottavat puolestaan vahvemmin teologisia, mystisiä ja kirkollisia ulottuvuuksia puhuessaan avioliitosta. “Idässä vallitsee myönteisempi näkemys avioliiton suhteellisesta ulottuvuudesta, joka ilmaistaan myös avioliiton seksuaalisessa yhteydessä, ilman että sen päämäärä supistetaan pelkkään lisääntymiseen.” (Una Caro 40.) Aviollisen ykseyden on Idässä nähty heijastavan Kristuksen ja kirkon yhteyttä (vrt. Ef. 5:28–30). Pyhä Gregorios Nazianzilainen johtaa siitä konkreettisia hengellisiä seurauksia: ”On hyvä, että nainen kunnioittaa Kristusta miehensä kautta, ja on hyvä, ettei mies halveksi kirkkoa vaimonsa kautta […]. Mutta myös miehen tulee pitää huolta vaimostaan: sillä Kristuskin pitää huolta kirkosta.” (Una Caro 41.)
Aviollisen rakkauden “uhriulottuvuus”
Una Caro huomauttaa, että aviollisessa rakkaudessa puolisot antavat itsensä toisilleen lahjaksi. Tähän liittyy avioliiton ”uhriulottuvuus”. Kristus rakastaa meitä “loppuun asti”, ja avioliitossa tämä merkitsee sitä, että toisen hyvä asetetaan oman edun edelle. Tämä on eräänlaista “kuolemaa” itselle. Uhri “on suurten rakkauksien elämänvoima.” Juuri avioliitto tarjoaa aviopuolisoille lukemattomia tilaisuuksia “kuolla itselle” ja kasvaa pyhyydessä. (Una Caro 48.)
Polygamian kieltäminen
Lyhyt mutta tärkeä maininta moniavioisuudesta löytyy vuodelta 1201. Paavi Innocentius III viittaa pakanoihin, jotka “jakavat aviollisen kiintymyksensä useamman naisen kanssa samaan aikaan”, ja toteaa Genesikseen vedoten, että tällainen menettely on vastoin kristillistä uskoa, ”sillä alussa yksi ainoa kylkiluu muutettiin yhdeksi ainoaksi naiseksi.” (Una Caro 59.) Tämän jälkeen paavi Innocentius III turvautuu Raamattuun (vrt. Ef. 5:31; 1. Moos. 2:24; Matt. 19:5) korostaakseen, että avioparista ”tulee yksi liha” (duo in carne una), ja että mies liittyy ”vaimoonsa” eikä ”vaimoihinsa”. Lopuksi hän tulkitsee aviorikoksen kiellon (vrt. Matt. 19:9; Mark. 10:11) viittaavan yksiavioiseen avioliittoon.
“Lyonin toinen kirkolliskokous vahvistaa uudelleen, että ”pidetään varmana, ettei miehellä ole lupa samanaikaisesti pitää useampaa vaimoa, eikä naisella useampaa miestä.” Trenton kirkolliskokous johtaa yksiavioisuuden merkityksen siitä, että Herra Kristus opetti selkeämmin, kuinka tällä siteellä vain kaksi ihmistä liittyy tiiviisti yhteen, kun hän sanoi: ”Niin eivät he enää ole kaksi, vaan yksi liha.” (Una Caro 60.)
Yksiavioisuus, paavi Leo XIII ja paavi Pius XI
Una Caro käsittelee paavi Leo XIII:n ja paavi Pius XI:n näkemyksiä avioliitosta. Leo XIII korostaa opetuksessaan yksiavioisuudesta sitä argumenttia, että puolisot muodostavat “yhden lihan”. Leo XIII:n ajattelussa “yksiavioisuuden puolustaminen merkitsee naisen arvokkuuden puolustamista: sitä ei saa kieltää eikä polkea edes jälkeläisten saamiseen vedoten. Avioliiton ykseys edellyttää siten naisen vapaata valintaa, ja hänellä on oikeus vaatia yksinomaista vastavuoroisuutta.” (Una Caro 62.)
Paavi Leo XIII kirjoittaa näin: ”Mikään ei ollut kurjempaa kuin vaimo, joka oli alennettu niin suureen häpeään, että hänet lähes katsottiin vain välineeksi, jonka tehtävä oli tyydyttää himoa tai synnyttää lapsia. Kukaan ei hävennyt sitäkään, että ne, jotka oli määrä ottaa vaimoiksi, ostettiin ja myytiin aineellisten esineiden kaltaisina, ja että isälle tai miehelle annettiin toisinaan valta tuomita vaimo äärimmäiseen rangaistukseen.”
Paavi Pius XI kehittää avioliiton ykseyttä koskevaa oppia laajemmin ensyklikaassa Casti connubii. Hän korostaa ”puolisoiden keskinäisen uskollisuuden arvoa avioliittosopimuksen täyttämisessä; niin että se, mikä tämän sopimuksen mukaan, joka on vahvistettu jumalallisen lain mukaisesti, kuuluu yksin puolisolle, ei saa häneltä kieltää eikä antaa kolmannelle osapuolelle”. Paavi Pius XI opettaa, että se, mikä avioliitossa on jalointa, on juuri aviollinen rakkaus, varsinkin kun se armon avulla kohoaa yliluonnollisen rakkauden tasolle. Tämän seurauksena avioliitosta tulee hengellisen kasvun tie. (Una Caro 65.)
Vatikaanin toinen kirkolliskokous määrittelee avioliiton ”intimiksi elämän ja aviollisen rakkauden yhteisöksi”. Yksiavioisuuden puolustus kirkolliskokouksessa rakentuu kahden perustan varaan:
“– Ensinnäkin, kirkolliskokous vahvistaa, että avioliiton ykseys on kokonaisvaltainen: se ”läpäisee koko puolisoiden elämän” ja on siten mahdollinen vain kahden välillä.
– Toiseksi, se korostaa, että tällainen rakkaus vastaa kummankin puolison yhtäläistä arvokkuutta. ”Monikossa” solmitussa liitossa puolisoiden olisi pakko jakaa muiden kanssa se, mikä on tarkoitettu intiimiksi ja yksinomaiseksi, ja heistä tulisi näin ikään kuin esineitä suhteessa, joka alentaa heidän henkilökohtaista arvoaan.” (Una Caro 69.)
Moniavioisuus tukee epätasa-arvoa
Una Caro esittää pyhän Tuomas Akvinolaisen ajatuksia moniavioisuudesta. “Tuomas väittää, että monogamian perusta on luonnollisessa vaistossa – kirjoitettuna syvälle ihmisen omaan olemukseen myös ilman uskon tuomaa näkökulmaa. “Ihminen haluaa luonnostaan varmuuden omasta jälkeläisyydestään, mikä poistuisi täysin, jos useilla miehillä olisi sama nainen. Siksi luonnollinen vaisto johtaa siihen, että yhdellä miehellä on yksi nainen.” Tämä yhden miehen ja yhden naisen liitto turvaa myös oikeudenmukaisuuden. Siksi Tuomas pitää polygamiaa eräänlaisena orjuuden muotona: jos mies voisi hylätä nuorena ottamansa puolison tämän vanhennuttua, hän rikkoisi luonnollista oikeudenmukaisuutta vastaan. Polygamiassa nainen ei ole tasavertainen, vaan orjuutettu.” (Una Caro 85.)
“Luonnollinen oikeudenmukaisuus rakkaudessa edellyttää puolisoiden tasavertaisuutta: “Ystävyys on mahdollista vain tasa-arvoisten välillä.” Jos miehelle sallittaisiin useita vaimoja mutta naiselle ei useita miehiä, suhde muuttuisi herruussuhteeksi. Kokemus osoittaa, että kulttuureissa, joissa miehellä on useita vaimoja, heitä pidetään lähes orjina.” (Una Caro 86.)
Rakkaus ei kasva paria vaihtamalla
Una Caro -dokumentissa viitataan Emmanuel Lévinasiin, joka näkee ihmissuhteen “kasvojen kohtaamisena”. Toisen kasvot kutsuvat vastuuseen. “Seksuaalinen halu, joka on juurtunut tämän kohtaamisen eetokseen, kunnioittaa toisen salaisuutta ja ainutlaatuisuutta. Tästä avautuu avioliiton eksklusiivisuus: kahden välinen kohtaaminen, joka ei voi jakautua monille.” (Una Caro 94.)
“Polygamia ja polyamoria perustuvat illuusioon, että suhteen intensiteetti syntyy vaihtuvuudesta. Don Juanin myytti osoittaa, että lukumäärä hajottaa rakkauden ykseyden.” (Una Caro 95.)
Una Caro -dokumentissa kerrotaan myös muista kulttuureista. Intian kulttuureissa, vaikkakin polygamia on ollut olemassa, pidetään yksiavioisuutta ihanteena. Manusmṛti opettaa: “Keskinäinen uskollisuus kuolemaan asti on miehen ja vaimon korkein laki.”
Nykyajan länsimainen kulttuuri on ristiriitainen: vaikka polygamia, polyamoria ja avioerot yleistyvät, romaanit ja elokuvat yhä ylistävät “yhtä suurta rakkautta”. Tämä kertoo, että monogamisen rakkauden kaipuu on ihmisen sisin tarve. Sen säilyttäminen vaatii kasvatusta – ei vain sääntöjä – jotta rakkaus ymmärretään elämän suurena salaisuutena, ei kulutushyödykkeenä.
